COINCIDENCE | AVANT-GARDE | PEOPLE | GENDER |
DIGITAL FILM | THEMES | BEAUTY | COLLABORATION |
MULTIMEDIA | STYLE | THE PREMIERE
SATTUMAT | AVANTGARDE | IHMISET | SUKUPUOLI | DIGIELOKUVA | AIHEET | KAUNEUS | YHTEISTYÖ |
MULTIMEDIA | TYYLI | ENSI-ILTA
PEOPLE
Hunting the Internal World
All of Marita’s major artworks share at least one thing: they tell something about people. The perspective is sometimes very clear, even literary: Ambitious Bitch is about femininity, Son of a Bitch masculinity, and Choosing My Religion concerns religions.
On other occasions, the first impression of a work is the allure of image, music and dance, from which questions emerge for viewers to address. These include works for the stage made together with Tero Saarinen and Kimmo Pohjonen, in which live animation meets live performers, as in HUNT, which was an international success, or Manipulator, which continued for three days at the Kiasma Theatre in Helsinki.
‘They were about people of the present age and their relationship with the media’s image of people’, Marita notes.
Golden Age is closer to the latter type. In the exhibition, an impressive space opens up with gold shining amidst dark walls. In the background, a tidal wave if recycled plastic is rising and the large paintings on show lead from Finnish nature to exotic moods – or whatever the viewer experiences. Walking between the curving walls, the viewer encounters people of different kind looking back from the glossy black surfaces of photographs. Some have their eyes closed or their backs turned, and some even come to life to move in videos. Who are they and why, what do they have in common?
’They are Finns of this age of change. In the exhibition, they are juxtaposed with people from 100 to 300 years ago in old paintings. I chose the photographed subjects in the same way as in my autobiographical Tarot series. They are friends, family and acquaintances.’
‘I find people to be endlessly interesting. I’ve always been in contact with completely different people: old and young, different occupations, elites and ordinary people.’
Because of her home, this has been something natural for Marita for as long as she can remember. Her parents were also open-minded about different kinds of people. It sounds like a fairy tale to hear about the old men who looked after Marita when she was small: the seaman with a wooden leg who lived upstairs in their wooden house, or the well-read and widely educated logger who Marita went to meet on her bicycle to discuss literature and politics. They had an indelible influence on her.
’When leading multidisciplinary teams making artworks it’s good to get along with all kinds of people. Many talented people are socially difficult, but that doesn’t bother me. Neither am I an average middle-aged woman myself.’
Marita has the desire and ability to get to know people everywhere.
‘My friends make fun of it, saying that I’m like flypaper; I attract people’, she laughs.
When Marita photographs people, she wants them to forget that they’re posing for a camera.
’ I succeed when I manage to record an image of someone looking into their own inner world. My method of photographing and the space where I do it have developed to make my subjects feel comfortable.’
‘Performing artists are a challenge because they have a set idea of how they should be photographed. Even with the make-up removed, the role is not easily given up. Through conversation and concentration, we can find something that hasn’t been seen before. I will ask, for example, what was the main turning point of your life, or the most important word in your life. Roles disappear when people think about things like that. They relax and sit at the table in a natural way. A lot of them say that they lose awareness of time.’
The subjects are of all ages. The youngest one has been Miika Aarnio, 8 weeks old and prematurely born, the oldest, Helmiriitta Honkanen, aged 97.
‘When we started, Helmiriitta said to me that we have to be fast, because she’s so old that she might die at any moment. I laughed and said that I’ve been thinking like that since I was a child.’
Marita is particularly interested in people who represent several cultures and languages at the same time. An example is Fredrik in her portrait series, whom Marita asked about the most important moment in his life.
‘Fredrik Quinones came to Sweden as a refugee from Chile with his family. As a young boy, he realised that he wanted to become a ballet dancer, while his sister wanted to be an ice-hockey player. Both of them realised their dreams. I believe, too, that you get what you bargain for.’
The photography session usually begins with eating together and having a chat. At the same time, Marita looks at her subject. She likes to cook for friends. After moving to live part of the time in Heinola, South Finland, she found a group of friends in this small town that holds dinner parties: someone cooks the main dish and someone else makes the dessert, and a third one prepares a fine table setting. They dress properly for the party, but with a twinkle in the eye. The party can be held, for example, in honour of a recently deceased dog. But even though she likes people, Marita does not like to remain too long in any community.
‘I need a lot of variation, so I move on whenever I feel that security begins to hamper my thinking.’
IHMISET
Sisäisen maailman metsästäjä
Kaikkia Maritan suuria teoskokonaisuuksia yhdistää ainakin yksi asia: ne kertovat jotakin ihmisestä. Joskus teosten näkökulma on hyvin selkeä, jopa kirjallinen: Ambitious Bitch käsittelee naiseutta, Son of a Bitch mieheyttä, Choosing My Religion uskontoja.
Joskus taas ensivaikutelma teoksesta on kuvan, musiikin ja tanssin lumo, josta sitten hahmottuu kysymyksiä katsojan pohdittavaksi. Sellaisia ovat yhdessä Tero Saarisen ja Kimmo Pohjosen kanssa tehdyt näyttämöteokset, joissa live-animaatio kohtaa elävät esiintyjät, esimerkiksi maailmanmenestys HUNT tai Kiasma-teatterissa kolme päivää jatkunut Manipulator.
”Ne käsittelivät aikamme ihmistä ja hänen suhdettaan medioiden ihmiskuvaan”, Marita määrittelee.
Kultakausi on lähempänä jälkimmäistä tyyppiä. Näyttelyssä avautuu vaikuttava tila, jossa tummien seinien keskellä hohtaa kulta, taustalla kohoaa kierrätysmuovin hyökyaalto ja suuret maalaukset vievät suomalaisesta luonnosta eksoottisiin tunnelmiin – tai kuinka katsoja kaiken kokeekaan. Kaarevien seinien keskellä kävellessä kohtaa valokuvien kiiltävän mustilta pinnoilta katsovat erilaiset ihmiset, jotkut ovat silmät suljettuina tai selin, jotkut jopa heräävät liikkumaan videoina. Keitä he ovat ja miksi, mikä heitä yhdistää?
”He ovat tämän muutosten ajan suomalaisia. Näyttelyssä he rinnastuvat vanhojen maalausten 100–300 vuoden takaisiin ihmisiin. Valitsin kuvattavat samoin kuin omaelämäkerrallisessa Tarot-sarjassani. He ovat ystäviä, tuttuja ja perhettä.
Ihmiset ovat minusta loputtoman kiinnostavia. Olen aina ollut tekemisissä täysin erilaisten ihmisten kanssa: vanhojen ja nuorten, eri ammattialojen, eliitin ja tavallisten.”
Se on ollut Maritalle luontevaa niin kauan kuin hän muistaa, lapsuudenkodin ansiosta. Myös hänen vanhempansa suhtautuvat ennakkoluulottomasti erilaisiin ihmisiin. Kuin sadulta kuulostaa kertomus vanhoista miehistä, joka hoitivat Maritaa lapsena: puutalon yläkerrassa asunut puujalkainen merimies tai monipuolisesti sivistynyt metsätyömies, jonka luo Marita ajeli polkupyörällä keskustelemaan kirjallisuudesta ja politiikasta. Heidän vaikutuksensa oli lähtemätön.
”Taideteosten monialaisia työryhmiä johtaessa on hyvä, että tulee toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Monet lahjakkaat ihmiset ovat sosiaalisesti hankalia, mutta se ei haittaa minua. En ole itsekään ihan tavallisin keski-ikäinen nainen.”
Maritalla on halu ja taito tutustua ihmisiin kaikkialla.
”Ystäväni pilkkaavat, että olen kuin kärpäspaperi, vedän puoleeni ihmisiä”, hän nauraa.
Kuvatessaan Marita haluaa ihmisten unohtavan kameralle esiintymisen.
”Onnistun, kun saan tallennettua kuvan ihmisestä, joka katsoo sisäiseen maailmaansa. Kuvaustapani ja kuvaustilani on kehittynyt sellaiseksi, että kuvattavani viihtyvät.
Esiintyvät taiteilijat ovat haastavia, sillä heillä on vakiintunut käsitys siitä, miten heidät olisi kuvattava. Vaikka meikit on pesty pois, roolista ei luovuta helpolla. Keskustelun ja keskittymisen kautta voimme löytää jotain ennennäkemätöntä. Kyselen esimerkiksi, mikä on elämäsi suurin käännekohta tai mikä on elämäsi tärkein sana. Sellaisia pohtiessa roolit katoavat. Ihmiset rentoutuvat ja asettuvat pöydän ääreen luontevasti. Monet kertovat menettäneensä ajantajun.”
Kuvattavissa on kaikenikäisiä. Nuorin on ollut 8-kuukautisena keskosena vastasyntynyt Miika Aarnio, vanhin 97-vuotias Helmiriitta Honkanen.
”Kun aloitimme, Helmiriitta sanoi, että meidän täytyy olla ripeitä, sillä hän on niin iäkäs, että voi kuolla milloin hyvänsä. Nauroin ja sanoin, että olen ajatellut samoin lapsesta saakka.”
Maritaa kiinnostavat erityisesti ihmiset, jotka edustavat samaan aikaan useampaa kulttuuria ja kieltä. Sellainen on esimerkiksi muotokuvasarjan Fredrik, jolta Marita kysyi kuvauksissa elämän tärkeimmästä hetkestä.
”Fredrik Quinones tuli lapsena perheineen Chilestä pakolaisena Ruotsiin. Hän tajusi jo nuorena poikana haluavansa balettitanssijaksi, ja hänen siskonsa halusi jääkiekkoilijaksi. Molempien haaveet toteutuivat. Uskon itsekin, että sitä saa mitä tilaa. ”
Kuvaus alkaa yleensä sillä, että syödään yhdessä ja jutustellaan. Samalla Marita katselee kuvattavaansa. Hän laittaa mielellään ruokaa ystävilleen muutenkin. Muutettuaan osittain Heinolaan muutama vuosi sitten hän löysi vieraasta pikkukaupungistakin ystäväpiirin, joka järjestää kutsuja: joku tekee ruuan, toinen jälkiruuan, kolmas hienon kattauksen. Kutsuille pukeudutaan huolellisesti mutta pilke silmäkulmassa. Juhlat saatetaan järjestää vaikka edesmenneen koiran kunniaksi. Mutta vaikka Marita pitää ihmisistä, hän ei viihdy pitkään missään yhteisössä.
”Tarvitsen paljon vaihtelua, joten lähden liikkeelle aina, kun tuntuu että turvallisuus alkaa kangistaa ajatteluani.”
Arja Maunuksela haastattelee Marita Liuliaa, kirjasta
"Marita Liulia", Arja Maunuksela ja Pauli Sivonen,
englanti ja suomi, 2017, Parvs
Marita Liulia interviewed by Arja Maunuksela, published in the book "Marita Liulia", by Arja Maunuksela and Pauli Sivonen, English and Finnish, 2017, Edition Parvs
